Valapatoista, itsepetoksesta ja uudesta aristokratiasta

Valapatoista, itsepetoksesta ja uudesta aristokratiasta

Hullussa maailmassa ne, joilla on silmät päässä ja aivot tallella joutuvat opettelemaan nauramaan vallanpitäjille ja näiden alamaisille, muussa tapauksessa he tulevat itkemään itsensä hengiltä. Euroopassa tekopyhille, sivistymättömille ja umpimielisille vallanpitäjille sekä näiden lieassa olleelle propagandistin kunniattoman manttelin pukeneelle valtavirtamedialle on ollut kuitenkin vaikea nauraa – niin voimakas on ollut heidän otteensa maaorjien ja talopoikien elkein käyttäytyvästä Euroopan kansasta. Kaikki vihanlietsonta, propaganda ja kansan omia intressejä vahingoittava ja samalla vallanpitäjiä ja näiden eturyhmiä härskin avoimesti tukema toiminta on nielty pureskelematta. Sensuuri on toiminut niin tehokkaasti, että vallanpitäjät ja media ovat saaneet kansan kääntymään itseäänkin vastaan ja vaientamaan keskuudestaan ne, jotka kyseenalaistavat yleisen, hallituksilta ja valtavirtamedialta tulleen narratiivin maailman tapahtumista.

Pitkälti tilanne ei ole muuttunut paljoakaan kirjoittajan tätä tekstiä laatiessa, vaan yleinen mielipide julkisessa, vahvasti sensuroidussa "keskustelussa" niin Suomessa kuin muuallakin Euroopassa on edelleen narratiivin värittämää ja vallanpitäjien sylikoiran, valtavirtamedian kaappaamaa. Kukaan ei halua myöntää, että keisarilla ei ole vaatteita. Sen sijaan, kun valheita on koetettu tuoda esille vahvojen todisteiden kera, keskustelu vaiennetaan, puhuja eristetään ja aihe ohjataan takaisin narratiivin raiteille aasin siltojen ollessa tökerömpiä ja tökerömpiä. Katsokaa unionin harjoittamaa "kansanvaltaa": Viktor Orbanin puheenvuoro kiljutaan kumoon tämän kritisoidessa Von der Leyenin aikomusta kiristää Unkaria ja Slovakiaa. Europarlamentaarikko Jacek Ozdoban mikrofonin töpseli vedetään irti tämän kertoessa parlamentille epämieluisia faktoja. Georgiassa tuetaan väkivaltaisia mellakoita ja kielletään laillinen hallitus. Romanian presidentinvaalit mitätöidään kahdesti, koska Unionille epämieluisa kandidaatti sai eniten ääniä. Oppositiopuolueita koetetaan kieltää ja sanan- ja mielipiteenvapautta rajoitetaan. Puolan ja Saksan vaaleihin uhataan puuttua, mikäli tulos ei ole sellainen kuin Euroopan komissia haluaa.

Kansanvaltaa ei tietenkään ole. Totuus on, että sitä ei ole ollut vuosikymmeniin. Vain tahti sen murenemisessa on kiihtynyt, mutta jos jotain sen puuttuminen on tullut läpinäkyvämmäksi. Osuvin tapa kuvata tätä tilannetta missä meillä on äänestetyt johtajat, mutta jotka eivät viroissaan enää edusta kansaa vaan eri eturyhmiä, joihin he itsekin kuuluvat heti kansanedustaja nimikkeen saatuaan on uusaristokraattisuus. Median ja journalistien tehtävä olisi ollut pysäyttää kehitys kohti tällaista uusaristokratiaa, mutta sen sijaan se on ollut paitsi sen sallija myös sen mahdollistaja. Uusaristokraatit, kuten olemme Suomessa jo pelkästään omia vallanpitäjiäkin seuratessa huomanneet eivät välitä laeista. Uusaristokraatit voivat rikkoa lakia mielin määrin ja laki ei tarjoa turvaa uusaristokraattien vihollisille, sillä heidän hallitsemassaan logiikan ja oikeuden jälkeisessä maailmassa lakiin perustuva oikeus on olematon ja ainoa oikeus mikä merkitsee on median tuomio. (Trial by media) Uusaristokraattisten hallintojärjestelmien palkkioiden kannustamat suuret mediat tuottavat näin ollen uutisointia, joka muuttaa mustaa valkoiseksi ja valhetta totuudeksi aina kun vallanpitäjät Brysselissä ja Washingtonissa niin määräävät. Laadun varmistamiseksi medialaitoksiin luodaan itsesensuurin kulttuuri ja vain oikein ajattelevat pääsevät kirjoittamaan tätä propagandaa. Lopulta niin aristokraatit itse kuin heidän itse luomansa valhemedia alkaa uskomaan omiin valheellisiin harhoihinsa, sillä muita vaihtoehtojakaan ei ole. Propaganda on kaikkein vaarallisinta lopulta sen laatijoille itselleen.

Eilen 14.2.2025 Yhdysvaltain uuden varapresidentin James Vancen pitäessä Euroopan medialle ja hallitsijoille sekä näiden lakeijoille ja myötäilijöille skandaalimaisen puheensa Münchenin turvallisuuskokouksessa hän ei sanonut mitään uutta tai yllättävää kenellekään, joka seuraa maailman tapahtumia vähänkään objektiivisesti, mutta Euroopan maiden kansalaisille puhe oli silti historiallinen ja epäilemättä merkittävä. Tämä sen vuoksi, että ensimmäistä kertaa Euroopan media ja ennen kaikkea Euroopan unionin hallitsijat joutuivat kuulemaan omasta kyvyttömyydestään, tekopyhyydestään, epäpätevyydestään ja epädemokraattisuudestaan taholta, jota he eivät voineet vaientaa tai sivuuttaa kuin ärsyttävää hyönteistä, minä he ovat kriitikkojaan kohdelleet, etenkin näiden ollessa omien maidensa kansalaisia. Tilanteen ironia on uskomaton kaikessa banaaliudessaan: niin sanottu voimakas, itsenäinen ja yhtenäinen Eurooppa kuuntelee saman ripityksen, mitä sille on annettu jo useamman kerran neutraalien toimijoiden ja eurooppalaisten patrioottien toimesta vasta sitten kun Yhdysvaltojen varapresidentti puhuu. On ilmiselvää, kuka on isäntä ja kuka on renki tässä "tasapuolisessa suhteessa".

Kun aristokraatit viimeinkin joutuivat kuuntelemaan sen virren, mitä heille on kerrottu jo useamman kerran he eivät keskittyneet puheen sisältöön vaan lähinnä sen järkytyksen lietsomiseen omassa keskuudessaan minkä he kokivat, kun joku viimeinkin, tässä tapauksessa Vance, uskalsi kritisoida heitä. Saksan puolustusministeri Boris Pistorius puki sanoiksi parhaiten ne tunteet, mitkä eittämättä enemmistö EU-aristokraateista tunsi: "Yhdysvaltojen varapresidentti näyttää vertaavan Euroopan unionin toimintaa, joihinkin autoritaarisiin maihin. Tällaista ei voi hyväksyä!" Tällaista ei voi hyväksyä? Kritiikkiäkö ei siis saa sallia? Näyttää siltä, että herra Pistorius todistaa Vancen puheen totuudenmukaisuuden aikaa säästelemättä. Lisäksi on selvää, että mikäli herra Pistorius tarkkailisi vain niitäkin Euroopan Unionin toimia, jotka Vance toi esille puheessaan, empiirisesti ja edes jollain tasolla neutraalisti hän voisi todeta, että mikäli olento vaakkuu kuin ankka ja vaappuu kuin ankka niin se mitä todennäköisemmin on ankka.

Jos Euroopan unioni suorittaa epädemokraattisia toimia niin silloin se on epädemokratian tiellä, ellei jo jopa ole epädemokraattinen. Loppujen lopuksi eurooppalaiset eivät ole demokraattisia vain siksi että ovat Euroopasta, mutta kuunnellessa Pistoriusta, Borrelia, Von der Leyeniä ja näiden myötäilijöiden laumaa niin rahvaan kuin aristokraattien keskuudessa juuri tämä on heidän punainen lankansa. Me olemme liian hyviä tekemään moraalisesti vääriä ratkaisuja. Tällaisten itseään täynnä olevien kaasupallojen logiikan kääntöpuoli on vastaavasti se, että heidän vihollisensa ovat kyvyttömiä tekemään moraalisesti oikeita ratkaisuja sillä he ovat barbaareja. Barbaareja. Eurooppa on puutarha ja muu maailma viidakko, kuten Joseph Borrel aikanaan sutkautti. Hännystelijöiden sanoessa, että demokratia keksittiin Euroopassa onkin aiheellista muistuttaa, että myös Euroopassa syntyi tieteellinen rasismi ja eugeniikka. Kysymys onkin kumman merkkejä nykyisessä eurooppalaisessa retoriikkassa näkee enemmän?

Yhdysvalloilla ja sen nykyisellä hallinnolla on tietenkin myös oma lehmänsä ojassa, ja tämän esiintuomiseen EU:n aristokraattien myötäilijät ja valtavirtamedian propagandistit eivät tarvitse apua. Kun Yhdysvaltojen varapresidentti kritisoi aiheellisesti Brittanniaa ja Saksaa sananvapauden rajoittamisesta Trumpin hallinto James Vance etunenässä on kieltämässä Palestiinasta keskustelemisen Yhdysvaltalaisten yliopistojen tiloissa. Kun Euroopan kansalaisille tuodaan esille se fakta, että Ukrainan sodan synty on ollut valheellisen ja aristokraattien eturyhmien hallitseman narratiivin sumentama ja että eurooppalaisia on yllytetty tavalliselle kansalle itselleen haitalliseen ja valheelliseen sotapsykoosiin, Yhdysvaltojen hallinto valehtelee omalle kansalleen Palestiinan konfliktin juurisyistä (tämä valheellisuus on tietenkin myös esillä vahvasti myös eurooppalaisessa narratiivissa).

Vaikka tekopyhyyttä ei voikaan pyyhkiä sivuun (esimerkiksi lännen tekopyhyys Venäjää kohtaan Ukrainan sodan suhteen soisi tuotavan esille), se pitää tuoda esille osana suurempaa kokonaisuutta: millä tavalla tämä tekopyhyys vaikuttaa kritiikin motiiveihin ja totuudellisuuteen? Euroopan hallinnon oikeudenmukaisuuden kritiikin ja Yhdysvaltojen tekopyhyyden suhteen tätä vuorovaikutusta ei esimerkiksi ole ja Vancen puheen suhteen pitäisi siis keskittyä sen sisältöön ei sen esittäjään. Tällaista objektiivissuutta ei tule kuitenkaan loukkaantuneiden ja etuoikeutettujen aristokraattien keskuudesta löytymään, mutta ehkä sitä alkaa vähä vähältä löytyä alamaisten keskuudesta. Sitä pitää alkaa löytyä, sillä vain alamaiset voivat vavisuttaa aristokraattien johtamaa luokkapyramidia.

Loppujen lopuksi Euroopan unionin päätirehtöörien ja pienempien vasallien retoriikka ei tietenkään ole muuttunut ja heidän suunnitelmansa pysyvät samoina. On kuitenkin huomion arvoista, että osa heistä on viimein havahtunut siihen mahdollisuuteen, että heidän uhonsa takana oleva pääoma eli Yhdysvaltojen mahdollistama sotilaallinen ja diplomaattinen väkivalta saattaa kadota. Von der Leyen kertoo Euroopan haluavan "rauhaa voiman kautta", mutta aiheellinen kysymys on millä keinoin? Saksan teollisuus on kuolemassa, Ranskassa on jatkuva sisäpoliittinen kaaos, Ruotsi ei kykene pitämään maataan suojattuna omilta kansalaisiltaan, Euroopan maiden hyvinvointijärjestelmät murenevat sotaponnistelujen, siirtolaisjärjestelmän ja korruption alla ja diplomaattinen pääoma alkaa olla loppuun kulutettu koko maailman, paitsi eurooppalaisten itsensä silmissä. Mitä voimaa EU-johtajat aikovat käyttää? Mitä voimaa he ovat koskaan käyttäneet? Tähän asti sijaistaistelijana käytetty Ukraina on pian loppuun palanut. Seuraako sen jälkeen Kaukasuksen maat vaiko Baltia ja Suomi? Mikään näistä ei mahdollista lännen ydintavoitetta eli Jens Stoltenbergin ja Kaja Kallaksen sanoiksi pukemaa Venäjän hajottamista ilman Yhdysvaltoja, ja ilman Yhdysvaltoja jo nyt riitainen NATO on mennyttä.

Eurooppa ei voi sopia "rauhaa voiman kautta" sillä kyseistä voimaa ei ole, mutta mikä vielä tärkeämpää Euroopalla ei ole diplomaattista uskottavuutta rauhanneuvotteluihin. Tämä johtuu siitä vilpillisyydestä mitä Euroopan unioni harjoitti Minskin sopimuksessa, jossa Angela Merkel ja Francois Hollande tietoisesti neuvottelivat valheellisin aikein saadakseen lisäaikaa Ukrainan armeijan varusteluun, sekä Boris Johnsonin toimista, jotka tuhosivat Istanbulin rauhansopimuksen Ukrainan ja Venäjän välillä vuonna 2022.

Venäjä haluaa rauhaa, mutta ei pelkää sotaa. EU ei halua rauhaa, mutta pelkää sotaa. Kaiken tämän keskellä Ukraina palaa loppuun. Tätä kehitystä ei pysäytä enää mikään, mutta ellei uusaristokraattisia valapattoja saada pois vallasta, Euroopan kurssi ei tule muuttumaan ja vain sijaistaistelijan rooli vaihtuu. Ja aristokraatit itse eivät rupea sijaistaistelijoiksi. Sitä varten on kansalaiset.